Marikan elämää...

Marikan elämää...
Kun tartut lapsen käteen, kosketat äidin sydäntä !

tiistai 25. maaliskuuta 2014

Kurkku käheyttä ja tukko nenää...



Viikko vielä ja on jo huhtikuu! Kevät se vain tuntuu tulevan vaikka normaalisti tähän aikaan on vielä lunta ihan omiksi tarpeiksi ollut. 



Jonkin moista flunssaa on pidelty. Ja kovasti koetettu Marikan osalta pahinta ehkäistä höyryhengityksillä (Omron), D-vitamiinillä ja hunaja teellä. Liekö placebo vaikutus suurempi vai tauti onneksi vielä ainakin hallittavissa omin konstein. 



Ensi viikolla vuosi päivä tälle kaikelle, jota jo eletty 11 vuotta. Ei voi mitään, mut välilä vain pullahtelee mieleen kaikkea sitä kokemaamme, jota on läpi käyty. Välillä itsekin ihmetellen, millä lihaksilla siitä on selvitty!! Mutta ehkei siinä varsinaisessa kaaoksessa eleässään oikeasti pysty muuhun kuin, keskittymään just siihen elettävään hetkeen. Näin jälki käteen sit vain voi ihmetellä, et vielä sydän lyö ja henki kulkee, vaikka tuntuukin, että ne murheet ja huolet sillä hetkellä eläessä vie mukanaan.
Sitä on vain koettanut silloin miettiä niitä asioita joihin voi takertua siinä tiukassa paikassa, puoliso, toiset lapset. Et niiden vuoksi on vain jaksettava...


Mutta koska tällä hetkellä taas pärjäillään, kuta kuinkin. Niin pitää tuoda sitä voimauttavaakin puolta esille. Eli, kuuntelin tässä yhtenä päivänä jotakin radio kanavaa. Ja sinne oli joku viestiä laittanut, et eikö jo voi jouluvaloja ihmiset riisua pois pihoiltaan ja kuisteiltaan!!
 Siinä sit toimittajat pohtivat sitä ja toinen toimittajista sanoikin, et onko ne jouluvaloja, vai talvivaloja vai jopa tunnelma valoja!? Ja minähän olen sitä mieltä, et ne on tunnelma valoja. Sillä meillä ainakin palaa vieläkin lyhdyssä led-valot illan pimetessä ja sisällä lasipurkissa ja kynttilöitä lyhdyissä :) 
Et siksi monesti jäänkin kaipaamaan pimeää, kun kynttilät ym. valo härpäkkeet ei pääse edukseen loistamaan päivän pidetessä. :) Ja syksyllä heti, kun ilta vain pimenemisen merkkejä näyttää, niin ei kun kynttilöitä kehiin, eli se taitaa olla jo elokuun loppu puoliskoa ;)

Et semmottista tällä kertaa. Jokaisesta päivästä ne pienen pienetkin onnen ja ilon pipanat me täällä Marikan kans etsitään. Satoi tai paistoi ulkona. Ulkomaan uutisia ei haluta kuullakaan, kun ahistas vain kaikki suru ja murhe mitä maailmalla tapahtuu. Ja vähän liiankin lähellä...







maanantai 10. maaliskuuta 2014

Neilikka tutkimus kohteena :)






Piti ihan tännekin laittaa kuvia. Kun Marika sai hiihtolomakseen opettajalta tehtävän seurata, mitä neilikalle tapahtuu, kun sen vartta halkaisee ja laittaa varren toisen puolen puhtaaseen veteen ja toisen värjättyyn veteen. Ja akraka pakra, siitähän tuli puoliksi sinertävä!!

Tätäpä sit ihmeteltiin joka aamu ja välillä päivästäkin, miten se tummui ja tummui koko ajan. :)

Sisareltani sain kuvan Marikasta, jonka hän oli ottanut viimeiseltä matkalta hänen luokseen, kun Marika oli vielä terveenä. Taisi olla elokuuta 2002, eli Marika noin 1v 9kk ikisenä. Saunan jälkeen siinä yökkäri päällä toinen, vielä tutikin yökaverina.
Nuo nauravat silmät on onneksi vieläkin olemassa, kun muuten vain on hyvä olla. Haikea olo vain aina meinaa hiipiä...Omanlaisensa ikävä ja kaipuu siihen mitä elämä voisi olla...


lauantai 8. maaliskuuta 2014

Kevättä kohti


Kevättä kohti vain mennään. 
Flunssaa on pidetty, mut onneksi tähän asti vielä hallitusti ja ilman pahempia ongelmia.
Jos on ollut outo talvi, niin eipä tuo kevätkään paljon siitä poikkea, kun nyt maaliskuussa jo tuntuu ihan huhtikuun lopun fiiliksiltä. Vettä sataa ja lumet, ne vähäisetkin sulaa vauhdilla.
Ulkoilemaankin on siis päästy.


Taas kerran, onnettomuutemme vuosi päivän (3.4) lähestyessä. Sitä on jälleen muistellut yhdentoista vuoden takaisia aikoja, jolloin  Marika sai vielä olla terve ja touhukas tyttö. Joitain vanhoja kuvia tupsahdellut kuin itsestään eteen iloisesta ja nauravaisesta neidistä.

Ja toki sitä miettii myös, että millainen 13 vuotias ylä-asteelainen nuori neiti sitä olisikaan jo monine omine menoineen ja harrastuksineen... Se suru siitä, mitä toinen on kaikkea menettänytkään, se vaan joskus nousee pintaan.

Kävimmekin nyt hiihtoloma viikolla ajelemassa Lieksassa ja pakostakin tuon onnetomuus paikan ohi joutui ajamaan. Marikan pikkuveli Joona halusi hyvin tarkkaan tietää tuon kohdan, missä kolari silloin aikoinaan sattui. Ja näytimmekin sitten sen kohdan hänelle. Oli hiljainen mies sen jälkeen takapenkillä ja taisipa siinä kyynelkin häneltä silmäkulmaan ilmaantua...
Siinä kohtaa sitä jotenkin ajatteli, että ei se, että Marika vammautui niin vaikeasti ja menettäen isoja isoja asioita loppu elämäkseen, se ei riittänyt. Vaan se kipeä ja suru on myös meidän jokaisen läheisen sisällä sykkyrällä...

No mutta, onnellisia siitä, et ollaan tässä ja nyt. Ja saadaan pitää toinen toisistamme huolta <3

Niin ja sen verran armeijaa käyvän siskon kuulumisia, että pääsi aliupseeri koulutukseen ja onkin nyt Rovaniemellä, Lapin ilmatorjuntarykmentissä. Sieltä sit kesällä palailee Kajaaniin, Kainuun prikaatiin.  :)